Mielenterveyspoolin lausunto oikeusministeriölle kansalaisjärjestöstrategian valmisteluun

Mielenterveyspooli kiittää mahdollisuudesta antaa näkemyksiä kansalaisjärjestöstrategiaan. On arvokasta, että hallitus etsii keinoja ylläpitää kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytyksiä tilanteessa, jossa niihin kohdistuu laajalti erilaisia paineita.

Kansalaistoiminnan vapauden ja moninaisuuden varmistaminen tärkeää

Kansalaisjärjestöstrategia keskittyy järjestöihin ja vapaaseen kansalaistoimintaan kohdistuvan sääntelyn purkamiseen, varainhankinnan helpottamiseen ja kansalaisyhteiskunnan ja hallinnon välisen dialogin kehittämiseen. Nämä ovat kaikki tärkeitä alueita, ja strategiaan sisältyvät ehdotukset kannatettavia. Kun mietitään kansalaisyhteiskunnan toimintaympäristöä, keskeistä on myös kansalaistoiminnan vapauden varmistaminen sekä kansalaistoiminnan moninaisuuden tukeminen ja mahdollistaminen.

Vaikka järjestöt toteuttavat palveluita, silti kapea hyötynäkökulma ei riitä

Kansalaisjärjestöt ja muut vapaan kansalaisyhteiskunnan toimijat ovat olennainen demokraattisen yhteiskunnan osa. Järjestöjen ja muun kansalaistoiminnan keskeinen funktio on osallistuminen julkiseen keskusteluun ja vaikuttaminen eri tavoin yhteiskunnan suuntaan. Järjestöt toteuttavat myös monenlaista toimintaa ihmisille ja myös palveluita. Niiden merkitystä ei kuitenkaan tule nähdä vain hyötynäkökulmasta tai muutenkaan tietystä kapeasta roolista käsin.

Vuoropuhelu julkisen vallan kanssa on  tervetullutta, samalla on kunnioitettava järjestöjen riippumattomuutta

Vapaa kansalaisyhteiskunta on osa myös toimivaa oikeusvaltiota. Kansalaisyhteiskuntapolitiikan lähtökohtana tulee olla perus- ja ihmisoikeuksien, kuten sananvapauden sekä yhdistymis- ja kokoontumisvapauden turvaaminen koko väestölle.

Vuorovaikutuksen laajentaminen ja vahvistaminen järjestöjen, päättäjien ja hallinnon välillä on tervetullutta. Suhde järjestöjen ja julkisen vallan välillä ei toisaalta saa olla liian tiivis, jotta järjestöjen tosiasiallinen autonomia toteutuu. Tämä edellyttää eri osapuolilta roolitietoisuutta ja julkiselta vallalta järjestöjen riippumattomuuden kunnioittamista.

Järjestöleikkausten vaikutukset kansalaisyhteiskuntaan ja yhteiskuntaan arvioitava huolella

Suuri osa suomalaisesta kansalaisjärjestökentästä toimii tavalla tai toisella julkisen rahoituksen varassa. Tämä on mahdollistanut näille järjestöille keskittymisen ydintehtäviinsä. Järjestöjen rahoitukseen kohdistuu parhaillaan merkittäviä vähennyspaineita. Kun järjestöihin kohdistuvia leikkauksia suunnitellaan, niiden vaikutukset sekä kansalaisyhteiskuntaan että yhteiskunnan toimintaan laajemmin on arvioitava huolellisesti. Mahdolliset leikkaukset on toteutettava hallitusti ja riittävän pitkällä siirtymäajalla, jotta ne eivät halvaannuta järjestöjen toimintaa tai aiheuta äkillisiä, ennakoimattomia muutoksia esimerkiksi haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien palveluihin.

Kansalaisjärjestöstrategian tulisi edistää kansalaisjärjestöjen ja muun kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytyksiä sekä resurssien osalta että kansalaisyhteiskunnan vapauden ja riippumattomuuden osalta.

Huomioita kansalaisjärjestöstrategian valmistelussa esitettyihin toimenpide-ehdotuksiin

Sääntely

• Tällä hetkellä kansalaisjärjestöjen toimintaa rajoittavat joiltain osin tulkinnat, joissa järjestöjen toiminnan nähdään kilpailevan yksityisesti tuotetun toiminnan kanssa. Kilpailuhäiriötilanteet tulee määritellä yksiselitteisesti ja rajatusti, jotta tulkinnoilla ei tarpeettomasti rajata järjestöjen toimintaa.
• Kansalaisjärjestölain valmistelua on harkittava.
• Asema työttömänä työnhakijana ei saa estää vapaaehtoistoimintaan osallistumista
• Valtionapua saavien järjestöjen tulkitsemisesta julkiseksi hankintayksiköksi tulee luopua
• Toimintaryhmien tunnistaminen lainsäädännössä on kannatettavaa. Tämä voi tapahtua yhdistyslain puitteissa tai tarvittaessa erillisellä toimintaryhmälailla.

Varainhankinta

• Avustusten hakua tulee yksinkertaistaa. Tällä hetkellä merkittävä osa järjestövustuksia on erilaisia hankeavustuksia ja kohdennettuja avustuksia, joiden hakemiseen ja raportointiin liittyy huomattavasti aikaavievää byrokratiaa.
• Valtionavustusten tulee mahdollistaa myös vaikuttamistoiminta ja yleinen yhteiskunnallinen toiminta. Tällä hetkellä suuri osa valtionavustuksista on keinotekoisesti sidottu ruohonjuuritason palvelutoimintaan, jolloin valtionavustuksiin tulee herkästi toimintaa ohjaava mekanismi.
• Valtionavustusta tulee voida myöntää esimerkiksi EU-rahoituksen edellyttämän omavastuuosuuden kattamiseen. Tämä on etenkin monelle pienelle järjestölle jopa fundamentaalista: monet ESR- ja EAKR-haut edes osatoteuttajan roolissa ovat olleet mahdottomia omarahoitusvaateen takia. Tämän yhteydessä olisi toivottavaa selvittää, miten EU-rahoitukseen liittyvää erittäin raskasta ja mutkikasta hallinnointia ja raportointia voisi keventää. Nykymuodossaan se on epätarkoituksenmukaisen työlästä.
• Valtionavustuksia tulee voida käyttää varainhankinnan kehittämiseen. Varainhankinnan kehittäminen ja toteuttaminen on kallista ja sisältää järjestölle suuria riskejä. Moni järjestö on varsinaisessa pattitilanteessa siinä, kun valtionavustusta ei voi käyttää varainhankinnan kuluihin ja yleisesti tiedetään, että suunnitelmallinen varainhankinta edellyttää panostuksia.
• Varainhankinnan ja valtionavustusten suhteen tulee olla aidosti kannustava. Varainhankintaan ei tule kytkeä ns. netotusmekanismia. Ei ole järkeä, että järjstöä rankaistaan varainhankinnasta avustusleikkauksin, se ei myöskään rohkaise lahjoittajia tekemään lahjoituksia, jos tosiasiassa lahjoitus hyödyttääkin kanavoituukin aivan muihin kohteisiin leikkautuvan valtionavustuksen muodossa.
• Järjestöjen näkökulmasta yleishyödylliseen toimintaan osoitettujen lahjoitusten verovähennysoikeuden laajentaminen on kannatettavaa. Samalla verovähennysoikeus muuttaa eetosta, jossa yksityiset ja yritykset osallistuvat hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamiseen verovaroin, eivätkö hyväntekeväisyyden kautta. Tämäntyyppinen muutos vie yhdessätekeväisyyden yhteiskuntaa hyväntekeväisyysyhteiskunnan suuntaan.
• Elinvoimaisen kansalaisyhteiskunnan etu on vahva, verovaroin rahoitettu julkinen sektori, jonka puitteissa myös kansalaisjärjestöjä tuetaan.

Hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan vuorovaikutus

• Kansalaisyhteiskuntaa koskeva tieto on tällä hetkellä hajallaan monenlaisissa lähteissä. Esimerkiksi tiedon saaminen erityyppisissä järjestöissä työskentelevien henkilöiden määrästä tai järjestöjen toiminnallaan tavoittamien henkilöiden määrästä on erittäin työlästä ja edellyttää eri tietolähteiden yhdistämistä.
• Indikaattorityö on yksi mahdollisuus kehittää tiedontuotantoa. Kuitenkin indikaattorit ovat haastava tapa esittää tietoa. Olemassa oleviin indikaattoreihin rajoittuminen rajaa väistämättä sitä, mitä indikaattoreilla voidaan kuvata ja seurata. Indikaattorityössä joudutaan muutoinkin aina tekemään yksinkertaistuksia ja kompromisseja.
• Indikaattoreihin pohjautuvasta barometrista on hyötyä vain, jos valmistelu lähtee aidoista tiedontarpeista eikä ainoastaan siitä, mitä tietoa on saatavilla. Saatavilla olevan indikaattoritiedon osalta tulee olla tarkka siitä, mistä indikaattorit kertovat ja mistä eivät, ja millaista tietoa jää indikaattorien ulkopuolelle.
• Lainsäädännön ja muiden hankkeiden valmistelussa on varattava riittävästi aikaa kansalaisyhteiskunnan kuulemiselle.
• Järjestöjen ja julkisen vallan välille tarvitaan tulevaisuudessakin virallisia yhteistyörakenteita, joissa järjestöt osallistuvat eri prosessien seurantaan ja soveltuvin osin myös valmisteluun ja päätöksentekoon.
• Kansalaisyhteiskunnan ja julkisen vallan välisen yhteistyön tulee olla mahdollisimman läpinäkyvää ja avointa. Suomalainen kansalaisjärjestökenttä on moninainen. Hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan vuorovaikutuksessa tulee pyrkiä aktiivisesti monipuolistamaan osallistuvien järjestöjen ja kansalaistoimijoiden joukkoaMinisteriöiden, hyvinvointialueiden ja kuntien kansalaisyhteiskuntaosaamista on perusteltua vahvistaa. Tämän on syytä tapahtua mahdollisimman käytännönläheisesti, niin, ettei “kansalaisyhteiskuntatuntemus” jää teoreettiseksi. Toisaalta järjestöjä ei tule velvoittaa kouluttamaan virkahenkilöitä.

Tilannekuva monimuotoisista kansalaisjärjestöistä

• Suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa ja etenkin järjestökentässä on joiltain osin melko vakiintuneet rakenteet, joiden ulkopuolelta voi olla vaikea päästä osaksi järjestöjen välistä yhteistyötä ja järjestöjen ja viranomaisten välistä vuorovaikutusta.
• Kansalaisyhteiskuntapolitiikassa on kiinnitettävä erikseen huomiota yhdenvertaisuuteen. Haavoittuvassa asemassa olevat ryhmät, vähemmistöt ja alkuperäiskansatoimijat on tunnistettava ja kuultava niitä niiden omista lähtökohdista nousevista kehittämistarpeista. Myös rahoitusmekanismeissa on otettava huomioon erilaisten järjestöjen edellytykset esimerkiksi toteuttaa valtionavustusten edellyttämää byrokratiaa.