Mielenterveyspoliittinen keskustelu liittyy useimmiten mielenterveyden ongelmien ja häiriöiden hoitoon. Mielenterveysjärjestöt ovat pyrkineet laajentamaan keskustelua, jotta se koskisi myös mielenterveyden häiriöiden ennaltaehkäisyä ja mielen hyvinvointia.
On tärkeää ymmärtää, että kaikki politiikka on mielenterveyspolitiikkaa. Etenkin suuria päätöksiä tehtäessä ja strategiatyössä tulisi tehdä mielenterveysvaikutusten ennakkoarviointia.
Korkeakoulujen opiskelijavalintojen uudistukset ovat hyvä esimerkki (ja nuorten kannalta äärimmäisen huono esimerkki) päätöksestä, jolla on mittavat haitalliset mielenterveysvaikutukset.
Väitän, että nämä uudistukset ovat yksi merkittävä tekijä siinä, että nuoret voivat yhä huonommin.
Jos päätöksessä olisi arvioitu sen mielenterveysvaikutuksia, voisi monen nuoren elämä tuntua vähemmän paineistetulta ja monen koulun terveydenhuolto olisi ehkä vähemmän kuormittunut.
Epävarma tulevaisuus kuormittaa
Mielenterveys näyttäytyy nykykeskustelussa epäpolitisoituneena, kuten Samu Kuoppa kirjoittaa loistavassa tekstissään Jokainen meistä on ahdistunut.
Nuoriin kohdistuvista suorittamisen ja onnistumisen paineista sentään puhutaan, mutta keskustelussa ei yleensä päästä siihen asti, miten paineet syntyvät ja millaiset arvot niitä asettavassa yhteiskunnassa on vallalla.
Yksilöihin kohdistuvien pärjäämis- ja menestyspaineiden lisäksi nuoret näkevät, että nykyinen elämäntapamme ei ole kestävä, kun ilmastonmuutos tulee yhä näkyvämmäksi myös meille Suomessa asuville.
On hankala voida hyvin, kun henkilökohtainen tulevaisuus on epävarma ja yhteinen tulevaisuus vielä epävarmempi.
Kasvatusfilosofi Veli-Matti Värri kirjoitti jo vuonna 2002: “Ei ole ihme, että ahdistaa, jos mikään määrä yrittämistä ei auta takaamaan edes lupauksenkaltaista siitä, että tulevaisuus on.”
Ympäristöahdistus tunnistetaan yleensä terveeksi reaktioksi maailman tilaan, toimettomuuteen ympäristökriisin keskellä.
Pohdin, milloin yleistynyt pahoinvointi, masennus ja ahdistus tunnistetaan terveeksi reaktioksi kaikkeen, mitä yksilöiltä yhteiskunnassamme vaaditaan ja minkä kanssa yksilö jää suurimmaksi osaksi yksin.
Parhaat ratkaisutkin ovat yksilöllisiä, kuten psykoterapia. Jos yksilö ei pärjää tai voi huonosti, annetaan ymmärtää, että syy on omassa itsessä.
Elämäntapamme johtaa meitä kohti kriisiä, mutta silti meiltä vaaditaan entistä enemmän tehokkuutta. Ellei ristiriita yksilöllisten suorituspaineiden ja ympäristökriisiä kohti kulkevan yhteiskunnan välillä aiheuta yksilölle pahoinvointia, sitä tuo vähintään uupumukseen johtava liiallinen puurtaminen.
Marginalisoidut ihmiset tarvitsevat puolustajia
Mielenterveyspoliittista keskustelua on syytä laajentaa myös toiseen suuntaan. Keskustelussa painotetaan usein mielenterveyden vahvistamista ja tukemista sekä varhaista hoitoon hakeutumista. Nämä ovat tietysti tärkeitä aiheita ja keskeistä mielenterveyspolitiikaa väestötasolla ja monen henkilökohtaisessa tilanteessa.
Ongelmia kuitenkin syntyy, kun vakavampia mielenterveyden häiriötä sairastavat sekä pidempään sairastaneet jäävät kokonaan mielenterveyskeskustelun ulkopuolelle eikä näiden ryhmien ihmis- ja perusoikeuksilla ole puolustajaa.
Jo sana mielenterveyskuntoutuja on ongelmallinen, sillä siihen on sisäänkirjoitettuna, että tavoitteena on tulla kuntoon.
Kuntoutumisen katsotaan useimmiten toteutuneen, kun ihminen on työkykyinen eli tuottava. Jos viranomaiset katsovat, että työkykyisyys on epätodennäköistä saavuttaa, kertoo yhteiskunta yksilölle, että häntä ei kannata hoitaa ainakaan psykoterapialla.
Ihmisarvon mittariksi asetetaan näin yksilön tuottavuuspotentiaali ja hyvinvoinnin edellytykseksi mahdollisuus kehittyä tuottavaksi.
Kaikkien kohdalla työkykyiseksi toipuminen ei kuitenkaan ole mahdollista eikä edes mielekäs tavoite. Tavoitteena tulee pikemminkin olla mahdollisimman hyvä hyvinvointi, joskus sairaudesta tai häiriöstä huolimatta. Harvoin muistetaan, että mielenterveyden häiriöstä tai sairaudesta huolimatta on mahdollista voida hyvin ja elää merkityksellistä elämää.
Monet järjestöt tekevät hienoa työtä marginaaleissa olevien, kuten mielenterveystoipujien, tukemisessa. Kysymys kuitenkin kuuluu, kuinka marginaaleihin ajettujen ihmisten ääni tulisi paremmin kuulluksi ja kuka ajaisi heidän oikeuksiaan.
Sen lisäksi, että marginaalissa eläviä tuetaan yksilötasolla, tulee tunnistaa marginaaliin ajautumisen syitä yhteiskunnallisessa viitekehyksessä ja puuttua niihin.
Toivon, että lisäksi laajemmin tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin se, että nykyisessä yhteiskunnassa vain osa väestöstä voi pärjätä hyvin ja yhä suuremmat joukot ajautuvat marginaaliin.
Silloin yksilöiden tukeminen ei riitä muuttamaan kehityksen suuntaa.
Kuka laajentaa mielenterveyspolitiikkaa?
Mielenterveysongelmien ja marginalisaation sosiaaliset ja poliittiset syyt pitää ottaa mukaan keskusteluun. Mielenterveyden ylläpitämisestä, sairastumisesta ja toipumisesta ei voi tehdä ainoastaan yksilöiden asioita.
Vaikuttava mielenterveyspolitiikka osoittaa ne rakenteet ja juurisyyt, jotka synnyttävät ja ylläpitävät huono-osaisuutta, eriarvoisuutta ja pahoinvointia sekä pyrkii muuttamaan niitä.
Mielenterveysjärjestöt ovat sidottuja tietynlaisiin oletuksiin, sillä rahoitus tulee lopulta valtion avustusjärjestelmästä. Hankehakemuksissa täytyy olla riittävän korrekti ja ehkä epäpoliittinenkin, jotta rahoitusta on mahdollista saada.
Pohdin kuitenkin, ylläpitävätkö järjestöt nykyisiä pahoinvointia aiheuttavia ja tukevia järjestelmiä korjatessaan vain pieniä vikoja systeemissä. Jos järjestöjen on mahdotonta ajaa laajempaa muutosta, kenen harteille suurten muutosten ajaminen jää?
Jos yksilöt ovat kärjistetysti joko uupuneita tuottavuuspaineista tai ajettuja yhteiskunnan marginaaliin, tätä työtä tuskin moni jaksaa vapaa-ajallaan tehdä.
Milloin pahoinvointi otetaan tosissaan?
Uskon, että mielenterveyden ongelmat tulevat vain lisääntymään tulevaisuudessa.
Mielenkiintoista onkin, milloin pahoinvoinnin pysäyttämiseen tartutaan kunnolla. Kuinka suuren osan väestöstä tulee olla mielenterveyssyistä työkyvytön, että suuria muutoksia tehdään?
Kenties havahdumme silloin, kun ilmastoahdistus alkaa aiheuttamaan mittavia poissaoloja koulusta ja töistä.
Kukaan ei tiedä, miten koronapandemian aikana kertynyt pahoinvointi ratkaistaan.
Mielessäni on suuri määrä avoimia kysymyksiä: Mitä tapahtuu, kun tulee vielä koronan aiheuttamaa mielenterveyden heikentymistä mittavampi pahoinvoinnin aalto? Milloin väestön hyvinvoinnista tulee politiikan tavoiteltu tila tuottavuuden sijaan?
Kaikista eniten haluaisin vastauksen tähän kysymykseen: Kuinka huonosti meidän tulee voida, ennen kuin pahoinvointimme otetaan tosissaan?
Kirjoittaja Eeva Lilja on Mielenterveyspoolin harjoittelija
Lähteet
Samu Kuoppa. 3.11.2021. Jokainen meistä on ahdistunut. Vita nuova -verkkomedia. https://vitanuovablogi.wordpress.com/2021/11/03/jokainen-meista-on-ahdistunut/
Veli-Matti Värri. 2002. Kasvatus ja ”ajan henki” – tulkintoja psykokapitalismin armottomuudesta. Aikuiskasvatus: aikuiskasvatustieteellinen aikakauslehti 22 (2002)
